Lapsemme täyttää loppukesästä kolme vuotta. Jos meillä kävisi tuuri kuten viimeksi, ja meillä tärppäisi nopeasti, voisi meillä ensi vuonna olla jo sisarus lapsellemme. Ikäero olisi silloin (pienimmillään) neljä vuotta. Jos raskautumisessa kestää pidempään, niin sitten tietysti ikäero lasten välillä kasvaisi.
Neljä vuotta tuntuu minusta nyt ihan hyvältä ikäerolta*), vaikka aikoinaan sitä ajatteli että kaksikin vuotta olisi ollut tavoiteltava ikäero. Todellisuudessa ei kyllä olisi tullut mieleenkään ruveta hankkimaan toista lasta kesällä 2010. Silloin oli juuri päässyt raskaimman vauvavaiheen ohi, ja elämä alkoi tuntua taas helpommalta. Poika kasvoi ja oppi uusia asioita, ja hänen kanssaan saattoi matkustella ja tehdä juttuja, joita vauvan kanssa olisi ollut vaikea ellei mahdotontakin tehdä.
Ja nyt huomaa, että vaikka poikamme puhuu paljon ja oppii koko ajan itsenäisemmäksi, on hän silti vielä pieni. Hän tarvitsee paljon huomiota vanhemmiltaan, etenkin kun on arkipäivisin päiväkodissa. Lähes poikkeuksetta hän haluaa öisin kävellä viereemme nukkumaan, ja totta kai me hänet sänkyymme otammekin (ja onneksi hankimme sen 180 senttiä leveän sängyn, jossa mahdumme kaikki kolme suhteellisen tuskattomasti nukkumaan). Poikamme saa olla ainoa lapsi ja keskipisteenämme vielä ainakin vuoden ajan, ja sen kyllä hänelle ilolla suon.
*) Ja on parempikin että neljä vuotta tai enemmän tuntuu nyt hyvältä, koska ei tässä ole enää vaihtoehtoja valita mitään pienempääkään ikäeroa...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti